Ihmiset tuntuvat mieltävän että me pyrimme "pimittämään lapselta sukupuolen olemassaolon" ja jollain tapaa "kasvattamaan lapsen tynnyrissä" niin kauan kuin vain mahdollista.

Väitän että tässä vaiheessa ja tähän mennessä sukupuoli ei ole ollut akuutti kysymys ja lasta on ollut mahdollista kasvattaa "sukupuolineutraalisti".

Kun - ja sanon nimenomaan kun - lapsi alkaa ajatella asioita enemmän sukupuolen kautta ja rakentaa sukupuoli-identiteettiä, asioihin on suhtauduttava toisin. Silloin kuvaan astuu malli joka lienee lähempänä sukupuolisensitiivisyyttä:

"[Sukupuolisensitiivisyys] on sukupuolen vaikutuksen tunnistamista erilaisissa asioissa, sellaisissakin, jossa emme sitä välttämättä ole tottunut näkemään. Toisin sanoen se on käsittelytapana pyrkimys tunnistaa piiloiset vaikutukset, joita sukupuolella on ja pyrkimys purkaa sukupuolisia miehiin ja naisiin liittyviä stereotyyppejä. Sukupuolisensitiivisyys on herkyyttä tunnistaa myös omassa toiminnassa tiedostamattomia tekijöitä, jotka vaikuttavat suhtautumisessa miehiin ja naisiin."

Oleellista on myös sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden näkeminen ja kunnioittaminen. Ei ole vain miehiä ja naisia - on tuhansia sukupuolia, jotka rakastavat toisiaan eri tavoin. 

Näkökulmani on kriittinen sukupuoli-instituutiota samoin kuin vaikkapa parisuhde-instituutiota kohtaan, mutta se ei merkitse että tuomitsisin lapseni mahdolliset tulevat halut sukupuoli-identiteettiin tai parisuhteeseen.

Toistettakoon siis: kyseessä ovat jo vuosikausia käytössä olleet lempinimet, joilla kutsuimme toisiamme jo pitkään ennen lapsen syntymää.

Ne ovat kätevästi siirtyneet lapsen käyttöön - mikä ei ole mikään ihme koska kutsumme itseämme ja toisiamme noilla nimillä.

Tuntuvat kivammilta kuin perinteiset "isä" tai "äiti". 

Ei ainakaan minua haittaa erityisemmin jos lapsi alkaa kutsua minua isäksi tai äidiksi jos tätä huvittaa. En vain kannusta tällaiseen.

Ensinnäkin toistan sen ajatuksen - jolle löytyy tukea mm. sosiaalipsykologi Judith Rich Harrisin kirjasta Kasvatuksen myytti - jonka mukaan näiden normien omaksumisessa todella keskeinen osa on lasten omilla vertaisryhmillä.

Jos kotiympäristössä puhutaan kiinaa mutta päiväkodissa ja koulussa kaikki puhuvat englantia - lapsi oppii todennäköisesti puhumaan kotona kiinaa ja muualla englantia. Sama juttu muun käyttäytymisen kanssa.

Ihmisellä on jonkinlainen voimakas sisäsyntyinen tarve tulla hyväksytyksi, ja ihmisellä on valmiuksia mennä varsin pitkälle tullakseen hyväksytyksi. Ihmisille on tyypillistä esimerkiksi sensuroida osia itsestään ja pyrkiä antamaan itsestään mahdollisimman hyväksyttävä kuva, vaikka meissä kaikissa on puolia jotka eivät olisi norminvartijoiden mukaan hyväksyttäviä.

Päiväkodin normeihin sopeutumista voi epäilemättä helpottaa jos kotiympäristö on mahdollisimman samankaltainen kuin päiväkotiympäristö - mukaanlukien muun muassa ylläpidetyt normit ja säännöt ja käytetyn kielen. Kuitenkin ehdottomasti suurimmalla osalla lapsista on valmiudet omaksua eri yhteyksissä vaadittavat normit siitä riippumatta, onko ympäristö samankaltainen kuin kotiympäristö.

Toiseksi haluan kiinnittää huomiota kysymykseen jonka monet ovat minulle nettifoorumeille esittäneet - siis sen, että olenko itse sukupuolisesti ja seksuaalisesti epänorminmukaisena kokenut elämäni helpoksi ja miellyttäväksi.

Vastaan: onhan se ollut joskus vaikeaa.

Minun on ollut joskus vaikea hyväksyä erilaisuuteni, ja samoin on joskus ollut vaikeaa jos olen kokenut etteivät muut hyväksy minua erilaisuuteni vuoksi.

Se ei kuitenkaan suinkaan merkitse sitä että pitäisin erilaisuuttani huonona, ei-toivottavana asiana.

Kun olen vuosien varrella onnistunut rakentamaan itselleni hyväksyvän sosiaalisen verkoston - löytänyt ympärilleni ihmisiä jotka eivät pidä erilaisuuttani huonona asiana - olen samalla oppinut myös hyväksymään itseäni ja näkemään aiemmin hävettävinä tai noloina pitämäni asiat - no, kuten nykyisin erilaisissa motivaatiopuheissa sanotaan - voimavaroina.

Oleellinen pointti on, ettei kenenkään tarvitse - eikä kenenkään ole edes mahdollista - tulla kaikkien hyväksymäksi.

Oleellisinta yksilön tasapainon kannalta on se, kokeeko tämä hyväksyntää itselleen merkityksellisimpien yhteisöjen taholta. Näihin yhteisöihin voi kuulua perhe, ystäväporukka, miksei koululuokka tai työporukka…

Oleellista on se, että koulukiusaamisestakin on mahdollista selvitä vakavitta haavoitta, jos kiusatuksi tulleella on muita, merkityksellisemmän tuntuisia sosiaalisia yhteisöjä, joissa tämä kokee tulevansa hyväksytyksi.

Lisäksi minun ja usean ystäväni elämät todistavat, että ulkopuolisuuden kokemukset lapsuudessa tai nuoruudessa eivät merkitse sitä, että ihmisen elämä olisi tyystin pilalla. Itse olen nyt, itse vanhempana, erittäin onnellinen, ja sosiaalinen elämäni on erittäin rikasta.

Tiedän että monet pitävät minua kummallisena ja tuomitsevat minut sen vuoksi - tiedän että monet ihmiset kokevat tarvetta sellaiseen. Se ei automaattisesti merkitse että minä olisin jotenkin huono ihminen.

En väitä etteikö ihmisten ajatuksilla tai tunteilla olisi minulle väliä - sillä onhan niillä. Olen kiinnostunut ihmisten ajattelusta, kokemuksista ja hyvinvoinnista.

Minua kiinnostaa, miksi ja millä perusteilla ihmiset haluavat tuomita minut ja muita ihmisiä, ja mitä tarpeita tämä tuomitseminen tyydyttää.

Minua kiinnostaa myös kommunikoida ihmisten kanssa ja ottaa selville, onko meidän mahdollista löytää jonkinlaista yhteyttä tai yhdistäviä tekijöitä, myötätuntoa, sympatiaa, ymmärrystä ja hyväksyntää itseämme ja toisiamme kohtaan kommunikaation avulla.

Ja jos joku ei sellaista halua niin sekin on ymmärrettävää. Meillä kaikilla on omat tunteemme, omat ajatuksemme ja omat elämämme, ja me olemme väistämättä valikoivia sen suhteen, millaisten asioiden kanssa haluamme olla tekemisissä, millaista informaatiota haluamme ottaa vastaan ja käsitellä, ja ketä haluamme kuunnella. Se on ihan okei ja inhimillistä.

Tiedän että on kuitenkin joitakuita jotka haluavat kuunnella ja ymmärtää, ja siksi jatkankin kommunikointia ja esimerkiksi näiden viestien kirjoittamista. Se tuntuu minusta mielekkäältä.

Siitä huolimatta että jokainen viestini tuottaa uuden pilkkanimitysten ja vihaisten, tuomitsevien kommenttien ryöpyn.

biologisia tosiasioita

Joo, syntyy lapsia joilla on penis ja lapsia joilla on vagina.

Ensimmäisiä kutsutaan "pojiksi" ja jälkimmäisiä "tytöiksi".

Lisäksi syntyy lapsia joilla ei joko ole selkeää penistä eikä vaginaa, jokin sekamuoto tai molemmat. Tällaisia lapsia kutsutaan meidän kulttuurissamme intersukupuolisiksi, ja nämä pyritään leikkausten avulla sopeuttamaan jompaan kumpaan sukupuoleen. IS-lapsi leikataan yleensä tytöksi koska tämä koetaan helpommaksi. Nykyisin monet aikuiset intersukupuoliset ovat tuoneet esille sitä, että tämä ratkaisu on ollut heidän mielestään huono. Leikkaukset ovat voineet vaikuttaa vaikkapa seksuaalisen nautinnon kokemukseen, tai henkilö on voinut kokea tulleensa kohdelluksi "väärän sukupuolisena".

Lapsen intersukupuolisuus pyritään yleensä salaamaan lapselta itseltään ja jopa tämän vanhemmilta - vanhemmille voidaan kertoa synnytyksessä että lapsella on "jonkinlainen komplikaatio joka on hoidettava leikkauksella" ja vanhemmatkin jäävät tietämättömiksi asioiden varsinaisesta laidasta.

Maassamme ei ole mahdollista olla laillinen henkilö ja saada sosiaaliturvatunnusta ellei edusta jompaa kumpaa sukupuolta.

.

Kun syntyy lapsi jolla on penis, tämä nimetään pojaksi.

Tämä merkitään virallisiin kirjoihin pojaksi, miespuoliseksi lapseksi. Tässä tulee kuvioihin juridinen sukupuoli, joita on kaksi.

Maassamme voi nykyisin muuttaa juridista sukupuoltaan lääketieteellisin perustein.

.

Biologinen sukupuoli toisiaan on monimutkaisempi juttu kuin juridinen sukupuoli.

Asiaa hankaloittavat yllä mainitut intersukupuoliset, mutta myös monet muut asiat, kuten kromosomipoikkeamat ja hormonijärjestelmän poikkeamat.

Yleisimmät ihmisillä esiintyvät sukukromosomiyhdistelmät ovat XY ja XX. XY on miehille tyypillisin yhdistelmä, XX naisille. Periaatteessa Y-kromosomin läsnäolo tai puute määrittelee sen, onko henkilö kromosomaalisesti uros vai naaras.

Kuitenkin on olemassa erilaisia, harvinaisempia yhdistelmiä, kuten X, XXX, XXY ja niin edelleen. Useat näistä yhdistelmistä aiheuttavat erilaisia ongelmia, mukaanlukien hedelmättömyyttä.

Lisäksi joissain harvoissa tapauksissa käy niin, että lapsi joka on syntyessään arvioitu tytöksi tai pojaksi kehittyykin puberteetissa kaikkien hämmennykseksi vastakkaiseen suuntaan. Tämä voi olla erittäin hämmentävää ja ahdistavaa lapselle, joka on kasvatettu eri sukupuolen edustajaksi kuin mihin tämän vartalo on kehittymässä.

.

Naisille ajatellaan kuuluvan ulkoiset sukuelimet (vulva), emätin (vagina), munasarjat, kohtu ja rinnat, ja miehille ajatellaan kuuluvan penis ja kivekset. Näiden lisäksi määritellään kokoeroja: miehet ovat tyypillisesti suurempikokoisia ja lihaksikkaampia kuin naiset, miehillä on tyypillisesti erilaiset kasvonpiirteet kuin naisilla, parran, selkä- ja rintakarvojen kasvua jne.

Tällainen kahtia jaettu järjestelmä vaan on ongelmallinen sikäli, että nämä piirteet voivat mennä sekaisin. On naisia joilla on vagina muttei kohtua, tai joilla on voimakasta parrankasvua. On lihaksikkaita ja suuria naisia - ja niin edelleen. Ihmiset joilla esiintyy tällaisia "poikkeavuuksia" kohtaavat usein kummeksuntaa ja jopa pilkkaa ja syrjintää.

kulttuurista ja sosiaalista

Kun olemme hämmästelleet riittävän pitkään "biologisia tosiasioita", voimme siirtyä kysymään: miksi nykymaailmassa on niin tärkeää ylläpitää voimakasta ihmisten kahtiajakoa perustuen siihen, millaiset lisääntymiselimet ihmisillä on?

Ihan yhtälailla ihmisiä voitaisiin virallisesti ja epävirallisesti jakaa vaikkapa ihonvärinsä mukaan, tai sen, onko henkilöllä korvannipukoita vai ei.

Ymmärrän ilmiön historiallisen kehityksen ja merkityksen, mutta väitän ettei niin tiukkaa, kaikkiin sosiaalisen maailman osiin ulottuvaa sukupuolijakoa enää nykykulttuurissa tarvittaisi.

Jos kysymys tosiaan on puhtaasti biologisista tosiasioista, siitä kuka voi synnyttää ja kuka ei, kuka voi siittää ja kuka ei - miksi näiden tekijöiden pitäisi olla niin merkittäviä kaikilla ihmisen elämän alueilla?

Väitän että ehdottomasti suurin osa ihmiselle ja ihmisen elämälle tulee - ei perimästä vaan kulttuurista. Kulttuuri määrittelee peniksellisille ja vaginallisille eri normit ja eri roolit. Näin tapahtuu melkeinpä kaikissa kulttuureissa - ja yhdessä kulttuurissa nämä roolit ja normit voivat olla hyvin erilaisia kuin toisessa.

trans

Tunnen useita "transgender-ihmisiä".

Monet heistä eivät ole klassisen "transsukupuolisia" - transsukupuolisuudeksi kutsutaan pysyvää tilaa jossa ihminen kokee syntyneensä väärän sukupuolen kehoon. Tilaa hoidetaan nykyisin muun muassa hormonihoidoilla ja leikkauksilla - vielä joitain vuosikymmeniä sitten sitä pyrittiin tuloksetta hoitamaan psykoteriapialla ja lääkkeillä.

Transgender-tuttavieni sukupuolikokemus on monimutkaisempi. On esimerkiksi ihmisiä jotka eivät koe mies- tai naisidentiteettiä kumpaakaan itselleen luontevaksi tai sopivaksi. Kysymys ei ole yleensä "biologisten tosiasioiden" kieltämisestä vaan siitä, että se jos jotakuta kutsutaan vaikkapa mieheksi se sisältää paljon muitakin merkityksiä kuin se, että henkilöllä on penis tai XY-kromosomipari.

Genderqueer-ihminen ei koe luontevaksi kutsua itseään mieheksi eikä naiseksi. Tämä ei suinkaan välttämättä merkitse sitä että tämä kieltäisi uros- tai naarasruumiinsa olemassaolon, vaan voi merkitä vaikkapa sitä ettei koe kulttuurin mies- tai naismalleja tai sosiaalisia mies- tai naisryhmiä omikseen.

Jotkut kulttuurit tuntevat "kolmansia sukupuolia", kuten vaikkapa Intian alueella ja ympäristössä elävät hijrat. Useimmilla hijroilla on fyysisesti uros- tai naaraskeho, mutta he eivät koe mieheyttä tai naiseutta omakseen.

Suomessa miesten ja naisten sukupuoliroolit ovat verraten joustavat verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Nainen ei välttämättä saa voimakkaita sosiaalisia rangaistuksia leikattuaan hiuksensa lyhyeksi, eikä myöskään mies kasvatettuaan pitkät hiukset. Ainakaan Helsingissä ei saa turpaansa kulkemalla ulkona vaaleaanpunaisissa vaatteissa mieskehoisena. Monissa muissa paikoissa on toisin.

Mieheyteen ja naiseuteen liitetään normeja - käsityksiä "normaalista", "todellisesta" ja "oikeasta" - ja niiden rikkomisesta usein rangaistaan, samoin kuin niiden taidokkaasta noudattamisesta usein palkitaan.

Päiväkodissa pojat eivät saa kasvattaa pitkää tukkaa tai pukeutua vaaleanpunaiseen. Jos lapsi toimii sukupuoleen liitettyjen normien vastaisesti, tämä helposti suljetaan ulos sosiaalisista ryhmistä. Jos et ole normaali poika tai normaali tyttö, sinulla ei välttämättä ole kavereita. Sama pätee usein aikuisten maailmassa.

Onneksi "poikkeavilla" on turvapaikkoja - vaikkapa niinsanotussa "queer-maailmassa", joka on suurimmassa osassa maailman maista maanalainen ja lainsuojaton. On sukupuolisesti ja seksuaalisesti poikkeavien yhteisöjä, jotka pyrkivät suojelemaan ja tukemaan toisiaan, kun "normaalien" maailma on jopa hengenvaarallinen.

Tästä yhteisöstä nousee aina joskus myös poliittista aktivismia - pyrkimys muuttaa yhteiskuntaa, kulttuuria ja maailmaa sellaiseksi, ettei se olisi meille kummajaisille niin vihamielinen.

pointti

Tämän kirjoituksen pointti on tuoda esille sitä, että sukupuoli ei ole todellakaan niin yksinkertainen asia kuin mitä usein tunnutaan ajattelevan. Se ei ole pelkästään "biologinen tosiasia", eivätkä nuo biologiset tosiasiatkaan ole niin yksinkertaisia kuin monesti tunnutaan ajattelevan.

Sukupuoleen liitetään valtavasti uskomuksia, käsityksiä, odotuksia, normeja, rooleja jne. Nämä eivät suinkaan tule automaattisesti perimästä, eivätkä esiinny kaikissa kulttuureissa samanlaisina. Lisäksi kaikissa kulttuureissa esiintyy normeista poikkeamista, ja siihen suhtaudutaan usein vihamielisesti muun yhteisön ja yhteiskunnan taholta. Suvaitsevan ja moniarvoisen yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta tämä tuomitseminen ja vihamielisyys ei ole hyvä juttu.

Ensinnäkin - nämä ihmiset eivät tunne meitä. He ottavat artikkelin pohjatekstiksi, lisäävät omia oletuksiaan ja erilaisia havaintojaan ja tulkintojaan ja rakentavat jonkinlaisen erikoisen mielikuvan, josta lähtevät puhumaan ja jota kritisoivat.

He eivät puhu suoraan meistä eivätkä meille. He eivät tunne meitä.

Minä en näe meitä tässä suhteessa vahingollisen ideologisina ääri-ihmisinä, mun on vaikea käsittää ajatusta että ihmiset ajattelisivat niin. Mä olen ainakin itse käsittääkseni enemmän analyyttinen kuin fanaattinen. Mutta eivät nuo ihmiset sitä tiedä.

Miksi jonkun mukaan jopa lastenpsykiatri ilmaisee kantansa jonka mukaan me tässä tuhoamme Ruun terveen kehityksen ja identiteetin? Mistä on kysymys? Me emme ole kieltäneet, tosielämässä emmekä artikkelissamme, sukupuolten olemassaoloa, emme sosiaalisten enkä biologisten.

Ruulla on keho jossa on tietyt ulkoiset sukuelimet, ja Ruu luultavasti kehittyy puberteetissa samoin kuin sellaiset ihmiset yleensä, joilla on tuollaiset ulkoiset sukuelimet.

Ruu tuntee myös sukuelimet nimeltä - joillain ihmisillä on "pipu" ja toisilla "pimppi". Myöhemmin Ruu tulee oppimaan että useimmiten sellaisilla ihmisillä joilla on pimppi on myös kohtu ja munasarjat, joissa voi siittiösolun ja munasolun kohtaamisen kautta tapahtua hedelmöittymisreaktio, mistä taas usein seuraa vauva.

Ruu on varmasti jo nyt havainnut sukupuolijaon ja jonkinlaisten sukupuoliroolien olemassaolon - ja havainnut myös, että tämän omassa lähipiirissä on paljon vaihtelua. Lähipiirissä havaitut mallit eivät suinkaan ole vain sellaisia joissa fyysiseen mieskehoon yhdistyy miesrooli ja sellaisia joissa fyysiseen naiskehoon yhdistyy naisrooli - eivätkä lähipiirin seksuaalis-romantiset mallit ole suinkaan enimmäkseen heteroseksuaalisia. Lähipiirissä esiintyy kaikenlaisia suhteita ja kaikenlaisia tapoja jakaa hellyyttä, rakkautta, hyväksyntää ja seksuaalisuutta.

Ruun ympärillä ja lähellä ja kanssa keskustellaan ja kommunikoidaan paljon.

Ruu tulee mitä luultavammin menemään noin vuoden päästä päivähoitoon, ja viimeistään tällöin tämän luultavasti täytyy sopeutua ja ottaa paikka kaksijakoisessa sukupuolijärjestelmässä. En usko lainkaan etteikö tämä olisi lapselle helppo juttu, siitä huolimatta että kotiympäristö on ollut sukupuolisesti epänormatiivinen. Uskon että Ruu tulee ottamaan sukupuolimallinsa ensisijaisesti muilta lapsilta ja lasten kuluttamasta mediasta. Uskon ettei Ruun käsityksiä normaalista sukupuolisuudesta tule välttämättä horjuttamaan edes tämän lähipiirissä elävien ihmisten epänormatiivisuus - päiväkoti-ikäiset lapset tuppaavat olemaan sellaisia.

On uskomattoman käsittämätöntä kuvitella ettemme me antaisi Ruun leikkiä autoilla tai nukeilla - tällä on leluissaan molempia. Vaatteissa on myös vaaleanpunaista ja sinistä. Jostain syystä nettikommentoijat haluavat nähdä meidät - tai siis oikeastaan lehtijutun pariskunnan - jonkinlaisina älyvapaina fundamentalisteina ja tiukkiksina.

Ne kommentit eivät satuta minua niin paljoa, joissa viitataan negatiivisesti minun tai ketun sukupuoli-identiteettiin tai seksuaalisuuteen - vaikka diagnoosikorttien vetäminen vähän typerryttääkin.

Jos jotkut ihmiset tuomitsevat seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden spektrien epänormatiivisten osien ihmisiä - siis esimerkiksi homoja, lesboja tai transihmisiä - niin se kertoo minusta lähinnä siitä että nämä ihmiset elävät eri maailmassa kuin minä - eli melko suljetussa heteromaailmassa, jossa "normaali" merkitsee heteroseksuaalista peniksellisenä syntynyttä miestä tai vaginallisena syntynyttä naista.

Mä en ole normaali heteromies, eikä mun tarvitse olla. Se ei ole sellainen asia mitä riittävän hyvältä vanhemmalta vaaditaan.

Se mitä riittävän hyvältä vanhemmalta vaaditaan on todellista motivaatiota tarjota lapselleen turvallinen ja tukeva kotiympäristö ja turvata tämän perustarpeet, ja hyväksyä tämä sellaisena kuin tämä on.

Minusta meitä ei esitetty tuossa artikkelissa hirviöinä. Ihmettelen kovasti kaikkien näiden ihmisten halua nähdä meidät sellaisina. Meitä oikeassa elämässä kohtaavat ihmiset kun yleisimmin hämmästelevät lapsemme iloisuutta ja hyvinvointia, ja sitä miten luontevasti olemme lapsemme kanssa.

Vähän vähemmän käräjöintiä ja lynkkausmeininkiä voisi joskus olla ihan hyvä.

***

Miksi Susi ja Kettu vat niin äärimmäisen omituisia - ne ovat kuitenkin lempinimiä jotka ovat olleet käytössä jo aikaa ennen Ruun syntymää?

Lisäksi olen lasten parissa työskennelleenä ja myöskin psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa lukeneena sitä mieltä, että sukupuolten kehittyminen on vain tietyiltä osin perimässä. Erittäin merkittävä osa sukupuolten kehittymisessä - jos siis ei puhuta fyysisestä kehosta - on kulttuurin merkityksellä.

Lapsi, aivan kuten kuka tahansa ihminen, ihailee joitakuita ihmisiä ja samastuu joihinkin ryhmiin, ja omaksuu näiltä itselleen ajatuksia, käyttäytymismalleja jne. Jos lapsi samastuu tyttöjen tai naisten ryhmään, tämä haluaa luultavasti käyttäytyä kuten tytöt ja naiset.

Nämä mallit opitaan usein, no, vanhemmilta, mutta erittäin suurelta osin myös ystäviltä, vähän vanhemmilta lapsilta ja lemppari-media-ilmiöistä, vaikkapa lempikirjoista tai -televisiosarjoista. Näillä asioilla on valtavasti merkitystä.

Minä en usko että se, ettemme me ketun kanssa kutsu Ruuta pojaksi tai tytöksi, vaikuttaisi niin ettei Ruu lopulta samastuisi jompaan kumpaan ryhmään - ja on hyvin luultavaa että tämä huolitaan vain toiseen, tämä kun on juridisesti tiettyä sukupuolta ja tällä on tietyn sukupuolen sukuelimet.

Jos tämä pukeutuu "väärän sukupuolen väreihin", kaverit tulevat sanomaan ettei se ole hyvä juttu, ja Ruu haluaa pukeutua niihin väreihin jotka ovat sopivia. Ihmisellä on kuitenkin tarve sopeutua.

Ehkä joskus myöhemmin Ruu kyseenalaistaa näitä asioita enemmän, jos tämä on hänelle luonteenomaista.

Tärkeintä minulle olisi kuitenkin että Ruu oppisi hyväksymään moninaisuutta - sitä että maailmassa on monenlaisia ihmisiä, ei vain valkoisia, ei-vammaisia heteroseksuaalisia peniksellisenä syntyneitä miehiä ja vaginallisena syntyneitä naisia.

Ehkä Ruu jossain vaiheessa hahmottaa myös, miten useimmat sukupuoleen liitetyt normit ovat historiallisesti rakennettuja. Pinkki on ollut tyttöjen väri vasta hyvin lyhyen aikaa - aiemmin historiassa se on ollut selkeämmin poikien väri. Masai-heimojen miehet ovat erittäin koristeellisia ja hienostelevia. Ranskan aurinkokuninkaan hovin miesihanne oli melko poikkeava vaikkapa Suomen maaseudulla vallitsevasta miesihanteesta. Ihan sama juttu naisihanteiden, naisiin liitettyjen normien ja mielikuvien kanssa.

Tärkeää on ymmärtää, tunnustaa ja hyväksyä moninaisuutta - ja hyväksyä normista poikkeavuudet myös itsessään. Kaikissa meissä kai sellaisia on.

***

Lisäksi me yllättäen korostetaan tätä sukupuolikriittistä juttua artikkelissa joka käsittelee sukupuolikriittisyyttä. Siinä toisessa jutussa keskiössä oli lapsen vessattaminen, ei niinkään sukupuoliasiat.

Elävä elämä ja jonkin pointin esille tuominen julkisuudessa ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. En tarkoita että olisimme epärehellisiä näissä jutuissa, meinaan vaan että ei meidän elämästä voi kuvitella saavansa juuri minkäänlaista käsitystä kahden lyhyen lehtijutun perusteella.

Musta tuntuu että monet tekee median kanssa sen virheen että kuvittelevat että sellaiseen pystyisi.

Minua eivät juuri huolestuta täällä internetissä esitetyt kauhistelut - väitän olevani ihan yhtälailla riittävän hyvä vanhempi kuin suurin osa teistä muista. Me kaikki kasvatamme lapsiamme omien arvojemme mukaisesti.

Tiedän että jotkut kasvattavat lapsiaan vaikkapa vihaamaan erivärisiä, homoja ja vammaisia - jotkut ehkä ovat sattuneet törmäämään netissä tai mediassa esimerkiksi kalifornialaiseen Prussian Blue-yhtyeeseen jonka muodostavat kaksi tyttöä, jotka olivat yhtyeen aloittaessa 11-vuotiaita, ja joka on avoimen kansallissosialistinen eli natsistinen, kannattaa niinsanottua White Power-aatetta jne.

Minä sen sijaan olen kiinnostunut kasvattamaan lasta kunnioittamaan sitä moninaisuutta jonka parissa itse elän.

Jokaisessa Pride-kulkueessa on niinsanottujen tavallisten homomiesten ja lesbonaisten lisäksi lukemattomia sellaisia ihmisiä, jotka kokevat nykyisen kaltaisen sukupuolinormijärjestelmän rajoittavaksi ja tukahduttavaksi.

Kuten tekin olette tällä palstalla useasti maininneet, sellaisia ihmisiä jotka eivät halua olla tai onnistu ollemaan "normaaleja", vallitsevien normien mukaisia miehiä tai naisia, kiusataan ja syrjitään, pahimmillaan jopa hakataan ja tapetaan.

Suomi on verraten turvallinen paikka, mutta myös ympärillämme Euroopassa kuolee vuosittain kymmeniä ellei satoja "poikkeavia" kun "normaalit" päättävät että näiden tapa olla ja elää ole hyväksyttävä. Enkä nyt edes puhu sellaisista "poikkeavista" jotka tekisivät muille pahaa.

Ja ketkä niitä kiusaajia sitten ovat?

Eivät ne ole jossain tuolla ulkona!

Ne ovat just täällä - jokainen ihminen täällä joka jollain tavalla ilmaisee sitä että "poikkeavat" eivät ansaitse heiltä itseltään, muilta tai yhteiskunnalta yhtä hyvää kohtelua ja yhtä paljon kunnioitusta tai arvostusta kuin "normaalitkin", osallistuu tähän syrjintään ja kiusaamiseen.

Jokainen "vihapuhetta" sisältävä kommentti saa elämän ja maailman tuntumaan "poikkeavan" silmissä vähemmän turvalliselta ja mieluisalta.

Joo, me ei korosteta sitä että Ruu olisi "tyttö" tai "poika". Mitä sitten? Siitä ei ole luultavasti Ruulle valtavasti haittaa - vaan siitä on haittaa että jatkuvasti satojen intersukupuolisten sukuelimiä leikellään peruuttamattomasti kysymättä näiltä jotta nämä menisivät läpi "oikeana tyttönä" tai "oikeana poikana". Siitä on haittaa että jatkuvasti miljoonien tyttöjen sukuelimiä leikellään ja ommellaan kiinni vain sen takia että nämä ovat syntyneet tytöiksi.

Ruulla on turvallinen kotiympäristö, ja rakastava lähiyhteisö, joka on valmis keskustelemaan tämän kanssa ja vastaamaan tämän kysymyksiin. Se on aika paljon enemmän kuin useimmilla lapsilla. Ei ole musta minkäänlaista epäilystä etteikö Ruulla olisi hyviä valmiuksia tasapainoiseen kasvuun.

***

Yksi isovanhemmista on mummi.

Muut ihmiset saavat määritellä itsensä niin kuin haluavat.

Pointtina on moninaisuus.

Ihminen joka näyttää tytöltä ei välttämättä koe itseään tytöksi, joten emme väitä Ruulle että tämä olisi tyttö. Jos kyseinen tyyppi itse haluaa tulla kutsutuksi tytöksi, mikäpä siinä!

Samoin Ruu saa vapaasti itse valita haluavansa tulla kutsutuksi tytöksi tai nähdyksi tyttönä jos siltä tuntuu. Sitä en kiellä, en tuomitse, enkä vastusta.

Silloin, kuten muissakin tilanteissa, on vain tärkeää opettaa lapsi näkemään se, millaisia rajoituksia, epätasa-arvoisuuksia ja muita ikäviä puolia sukupuolijärjestelmään liittyy - ettei se ole pelkästään prinssi- ja prinsessaleikkejä. Mutta kyky tämän hahmottamiseen kehittyy ajan kanssa.

Kaksplus-lehden foorumin keskustelut: ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs.

Artikkeli kertoi Ruu-nimisestä lapsesta ja tämän vanhemmista, jotka pyrkivät kasvattamaan lastaan sukupuolikriittisesti.

Sukupuolikriittisyys ilmenee muun muassa siitä, että lapsen syntymästä lähtien vanhemmat eivät ole halunneet vastata ihmisten uteluihin lapsen sukupuolesta.

Miksi satunnaisten ihmisten tai edes ystävien tarvitsisi tietää, millaiset sukuelimet lapsella ovat?

Vanhempien ajatuksena on herättää ajatuksia sukupuolesta - ja samalla hieman vaikeuttaa ihmisten taipumusta suhtautua lapseen sukupuolitetusti. Lasta ei pueta vaaleansiniseen tai vaaleanpunaiseen - vanhemmat eivät pyri korostamaan lapsen "tyttöyttä" tai "poikuutta".

Ihmisillä on melko voimakas taipumus haluta luokitella kaikki ihmiset, lapsista vanhuksiin, joko naisiksi tai miehiksi, pojiksi tai tytöiksi, ja kohdella lasta tämän mukaisesti.

Kirjoituksen vanhemmat eivät halua kasvattaa lastaan sukupuolitetusti, eivätkä halua myöskään kannustaa muita ihmisiä kohtelemaan lastansa sukupuolitetusti. Ruun halutaan antaa kasvaa mahdollisimman pitkään vapaana sukupuoleen kohdistuvista rajoituksista, sukupuolirooleista ja sen sellaisesta.

Tämän sukupuolikriittisen näkökulman lisäksi ongelmaan liittyy henkilökohtaisempi osa: vanhemmat eivät itse koe kahteen vastakkaiseen sukupuoleen rajoittuvaa sukupuolijakoa itselleen henkilökohtaisesti luontevaksi. Tällöin tuntuisi erittäin kummalliselta myöskään kasvattaa omaa lasta sellaiseen sukupuolimalliin joka ei itsestä tunnu lainkaan luontevalta.

Tämän blogin tarkoitus on tuoda esille näiden vanhempien ja heidän kanssaan samanmielisten ihmisten puheenvuoroja ja argumentteja.